Euroopan keskusta murtuu kansallismielisyyden noustessa
Tämä ei ehkä riitä lopettamaan Ukrainan sotaa, joka maksaa Euroopalle 50 miljardia dollaria vuoteen 2026 mennessä, mihin sillä tuskin on varaa. Saatamme kuitenkin olla todistamassa yhden puolueen valtion lopun alkua Euroopassa.
Ranska menetti 6. lokakuuta neljännen pääministerinsä reilun vuoden sisällä, kun Sebastien Lecornu yllättäen erosi.
Maan ongelma ei ole uusi. Julkinen velka on 114 prosenttia suhteessa BKT:hen, ja peräkkäiset pääministerit ovat kaatuneet yrittäessään toteuttaa erittäin epäsuosittuja säästötoimia. Yksi ulospääsykeino, joka vaikuttaa tällä hetkellä epätodennäköiseltä, on se, että presidentti Macron eroaa tehtävästään ennen kuin hänen kautensa päättyy vuonna 2027. Mielipidemittausten mukaan Marine Le Penin Rassemblement Nationalilla olisi kuitenkin hyvät mahdollisuudet voittaa, jos uudet presidentinvaalit järjestettäisiin.
Rassemblement National on nostanut suosiotaan huimasti viimeisen vuoden aikana - 31,5 prosenttia vuoden 2024 parlamenttiäänistä - keskittymällä paikallisiin talouskysymyksiin ja vastaamalla tyytymättömyyteen perinteisiin poliittisiin puolueisiin.
Ja tässä kohtaa kenkä puristaa. Euroopassa vallitseva sotaa kannattava kansainvälisyys on murenemassa kasvavan nationalismin vaikutuksesta, ja kansalaiset haluavat hallitustensa keskittyvän sisäisiin asioihin eikä ulkomaisiin seikkailuihin. Nykyisessä tilanteessa Ranskan on kaksinkertaistettava vuotuiset puolustusmenonsa 100 miljardiin euroon vuoteen 2030 mennessä, jotta se voi saavuttaa tavoitteen, joka on 5 prosenttia BKT:stä. Maalla ei yksinkertaisesti ole rahaa, ja kaikki hallitukset, jotka yrittävät hankkia sitä veroilla tai menoleikkauksilla, kaatuvat.
Sama on nähtävissä Britanniassa. Kun otetaan huomioon sen nopeasti kasvava julkinen velka, Yhdistyneen kuningaskunnan joukkovelkakirjojen tuotot ovat nyt siten korkeimmat kaikista G7-maista. Britannia ei näytä joutuvan velkakriisiin, kuten jotkut pelkäävät. Mutta kuten Ranskassa, kansallismielinen reformipuolue aiheuttaa Britanniassa poliittisen käänteen. Mielipidekyselyissä se on nyt vallitsevan työväenpuolueen edellä ja saa 35 prosenttia äänistä kahdeksasta pääpuolueesta.
Välivaalit ovat harvoin luotettava mittari vaalimenestyksen kannalta. Kun työväenpuolue kuitenkin astui virkaan heinäkuussa 2024, se saavutti näennäisesti kiistattoman 152 paikan enemmistön parlamentissa. Vain 15 kuukautta myöhemmin se näyttää nyt voitettavalta.
Yhä useammat ovat sitä mieltä, että Keir Starmerin hallitus ei suoriudu hyvin keskeisistä asioista, kuten taloudesta, elinkustannuksista ja maahanmuutosta. Silti työväenpuolue pumppaa edelleen vuosittain 6 miljardia dollaria Ukrainan sotatoimiin ja on sitoutunut käyttämään asteittain 5 prosenttia BKT:stä puolustusmenoihin vuoteen 2035 mennessä. Jälkimmäinen lisäisi valtion menoja 80 miljardilla dollarilla vuodessa, johon maalla ei selvästikään ole varaa ilman veronkorotuksia tai tavallisille ihmisille tarjottavien palvelujen leikkauksia. Tämä jatkuva julkisen talouden paine johtaa yksinkertaisesti siihen, että uudistuspuolue saa lisää ääniä, mikä lisää sen mahdollisuuksia päästä valtaan vuonna 2029.
Vaikka Saksalla ei ole yhtä vakavaa velkakriisiä kuin Britannialla tai Ranskalla, maa on teollisuuden alasajossa, mikä johtuu korkeista energian hinnoista, joita Ukrainan sota ja päätös katkaista Venäjän energiatoimitukset kiihdyttivät. Siellä myös kansallismielinen Alternative für Deutschland on nousussa, ja jotkut pelkäävät, että se voisi taistella voitosta seuraavissa liittopäivävaaleissa vuonna 2029.
Tšekissä populisti Andrej Babis yrittää muodostaa koalition voitettuaan parlamenttivaalit 35 prosentin äänisaaliilla. Hän on muun muassa luvannut romuttaa tšekkiläisen ampumatarvikealoitteen, joka on toimittanut 3,5 miljoonaa tykistökranaattia Ukrainaan vuodesta 2022 lähtien, ja arvostellut edellistä keskustalaishallitusta siitä, että se oli antanut ”tšekkiläisille äideille ei mitään ja ukrainalaisille kaiken”. Maa näyttää vähitellen siirtyvän kohti Slovakian ja Unkarin kantaa, jotka haluavat lopettaa sodan Ukrainassa.
Koko Euroopassa valtavirta näyttää menettävän suosiotaan. Yksi syy tähän on tunne siitä, että kaikki perinteiset puolueet muodostavat niin sanotun unipuolueen, jossa suuryritysten ja kansainvälisyyden tarpeet menevät tavallisten ihmisten tarpeiden edelle. Liberaalit pilkkaavat tätä ajatusta, mutta käsite näyttää saavan suosiota tavallisten ihmisten keskuudessa, jotka haluavat yhä useammin, että heidän hallituksensa käsittelevät heille ja heidän lapsilleen tärkeitä asioita.
Juuri tämä äänioikeuden menettämisen aalto toi Donald Trumpin valtaan vuosina 2016 ja 2024.
Tämä muutos Euroopan poliittisissa suhteissa ratkaisee lopulta Ukrainan sodan kohtalon, vaikkakaan ei välttämättä lyhyellä aikavälillä.
Koska ei ole merkkejä siitä, että Euroopan suurvallat haluaisivat tukea sodan lopettamista neuvotteluteitse, Ukraina on jo ilmoittanut tarvitsevansa 49 miljardia dollaria lisää rahoitustukea länneltä vuoteen 2026 mennessä tasapainottaakseen talousarvionsa. Koska korkeintaan murto-osa tästä tulee Yhdysvalloista presidentti Trumpin aikana, Eurooppa jää suurelta osin maksamaan kustannuksia, joihin Euroopan hallituksilla on taloudellisesti ja poliittisesti tuskin varaa.
Tämä painaa raskaasti koko Euroopan valtavirran harteilla, joka yrittää perustella voittamattoman sodan kustannuksia yhä epäilevämmille äänestäjille. Ranska tuskin pystyy kaksinkertaistamaan rahoitusosuutensa Ukrainalle samaan aikaan, kun se yrittää tehdä 44 miljardin euron leikkauksia. Britannia ei todennäköisesti lisää rahoitustaan, sillä se on jo viime vuonna pakotettu perääntymään yrityksistä leikata sosiaalietuuksia. Mistä rahat tulevat?
Euroopan komissio ei ole toistaiseksi kyennyt myöntämään Ukrainalle 140 miljardin dollarin luottoa, jonka tukena on jäädytetyt venäläiset varat Belgiassa ja joka teoriassa antaisi sille mahdollisuuden jatkaa taisteluita vuoteen 2027 asti. Belgia, jossa sijaitsee Euroclear, jossa rahoja säilytetään, on jo pitkään vastustanut siirtoa, ja myös poliittisessa myllerryksessä jo ennestään olevat ranskalaiset ovat skeptisiä.
Jos Macron kuitenkin pysyy vallassa ja Starmer ja Saksan liittokansleri Frederich Merz istuvat suhteellisen turvallisesti virassaan vielä ainakin kolme vuotta, on todennäköistä, että Euroopan suurvallat tukevat edelleen sodan jatkamista kohtuuttomista kustannuksista huolimatta ja etsivät keinoja rahoituksen järjestämiseksi. Tällä on edelleen sydäntäsärkeviä seurauksia Ukrainalle itselleen.
Näyttää kuitenkin myös selvältä, että perinteiset puolueet Ranskassa, Saksassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa joutuvat maksamaan tuskallisen poliittisen hinnan. Macron ja Merz tuomitsivat molemmat hiljattain hyökkäyksen eurooppalaista demokratiaa vastaan, ja Saksan liittokansleri väitti, että ”liberaalia elämäntapaamme vastaan hyökätään sekä ulkopuolelta että sisältä”.
Mutta se ei ole asian ydin. Demokratian tarkoituksena on juuri poistaa hallitukset, jotka eivät täytä äänestäjiensä toiveita. Euroopassa alkaa nyt näkyä luonnollinen ja väistämätön siirtymä kansainvälisyydestä nationalismiin. Eurooppa seuraa vain muutama vuosi Yhdysvaltojen jälkeen.